Hugo Trilogy

Kokeillaanpas nyt kirjoittaa tänne seikkailupeleistä kun sitä varten täällä olen. Aloitetaan Hugo trilogialla. Hugot on 90-luvun alun seikkailupelejä joissa seurataan Hugon ja hänen tyttöystävänsä Penelopen seikkailuja kolmen erillisen pelin verran. Pelit ovat Gray Design Adventuresin tekemiä ja käytännössä se merkitsee sitä että David P. Gray on tehnyt pelit. Muita pelejä ei herralta taida olla ilmestynytkään. Itse pelasin Hugoja ensimmäisen kerran kun olin vielä ala-asteella ja huonolla englannin kielen taidollani pelit tuntuivat silloin vaikeilta. Peleissä kun pitää kirjoittaa kaikki käskyt itse vanhojen Sierran pelien tapaan. ”Open door”, ”Get the pumpkin”. Yleensä käskyt on helppoja antaa mutta välillä törmää sellaisiin ongelmiin että käsky pitää olla sanasta sanaan tietyllä tavalla kirjoitettu että se toimii. Yleiskäskyä ”use” ei pelissä oikein ymmärretä vaan jos jotain pitää käyttää niin täytyy kirjoittaa miten sitä käyttää.

Grafiikka on peleissä vanhaa ja verrattuna muihin sen ajan peleihin niin vähän ollaan ajasta jäljessä. Musiikkia ja ääniä näissä DOS-pohjaisissa peleissä ei juurikaan ole. Silloin tällöin piippareista jotain kuuluu mutta suurimman osan ajasta joutuu pelaamaan hiljaisuudessa. Peleistä on tehty windows-versiot joissa on jopa ääniä ja midimusiikkia (aika kehnoa sellaista) taustalla koko ajan. Grafiikka näissä windows-versiossa on samaa mutta pelaamista on helpottamassa hiiren käyttö. Enää ei tarvitse kirjoitella käskyjä vaan kaikki toimii hiiren avulla. Vasemmalla liikutaan ja oikealla tehdään kaikki käskyt. Mutta sitten pidemmittä puheitta itse peleistä muutama sananen.

Hugo House Of Horrors (1990) on ensimmäinen Hugon seikkailu. Hugo lähtee pelastamaan tyttöystäväänsä talosta jonne Penelope on mennyt lapsenvahdiksi. Peli alkaa talon pihasta ja koko pelin tapahtumat sijoittuvat itse taloon. Kauhujen talossa on tietenkin kauheita otuksia. On hullua tiedemiestä, pelottavaa koiraa, muumiota ja vaikka mitä. Pelissä (kuten muissakin Hugoissa) kannattaa tallentaa ja usein koska milloinkaan ei tiedä milloin tekee vahingossa jotain sellaista mikä jumiuttaa pelaamisen tai jotain mihin Hugo kuolee. Pelin loppuvaiheilla tulee vastaan myös vanha mies joka kysyy muutaman kysymyksen joihin vastaukset löytyy pelin manuaalista jos ei muuten osaa. Jos vastaa väärin niin peli loppuu siihen. Huumoria pelissä on mukana jonkun verran. Todella vähän on kyllä pelissä ylipäätään dialogia.

Hugo 2 Whodunit (1991) sijoittuu ensimmäisen tarinan jälkeiseen aikaan ja siinä Hugo ja Penelope menevät Hugon sedän luokse ranskaan ja pelin alussa Hugo katoaa ja Penelope näkee sedän murhattavan. Pelissä liikutaankin nyt Penelopella eikä Hugolla. Tarkoituksena on selvittää murha ja löytää Hugo. Pelissä on typeriä kohtia jotka vaan pitkittää pelaamista kuten sokkelossa seikkailu josta on oikeasti vaikea löytää pois ja varsinkin kun ei edes tiedä mitä esineitä sieltä pitää löytää. Sitten on vielä tappajakasvien välttelyä ja ärsyttävä sillan ylitys niin ettei osu sillan reunoihin ettei tulitikut kastu. Ja löytyy pelistä ykkösosan vanha mieskin joka kyselee kysymyksiä, paitsi tällä kertaa Penolope vetää sitä kuonoon ettei tarvitse vastailla.

Hugo 3 Jungle Of Doomissa (1992) Hugo ja Penelope tippuvat keskelle viidakkoa lentokoneella ja Penelopea puree myrkkyhämähäkki. Hugon täytyy löytää vasta-aine ettei Penolope kuolisi. Pelattavaa tuntuu olevan vähemmän kuin aikaisemmissa osioissa mutta ärsyttäviä yllätyskuolemia taas vähemmän. Ja taas on vanha mies mukana mutta tällä kertaa mies yrittää arvata mitä Hugolla on kädessään.
Hugo sarjaan on lisäksi tehty Wolfenstein 3d tyylinen räiskintä peli Nitemare 3D mutta sitä on aika syönyt sen verran pahasti ettei siitä kannata enempää mainita.
Kaiken kaikkiaan pelit on ihan kivoja pelattavia mutta eivät yllä lähellekään Sierran tai LucasArtsin klassikoiden tasalle. Liian yksinkertaista ja mielenkiinnotonta pelattavaa. Aika kultaa muistot ja niin kävi myös näille peleille. Ikävä kyllä.

Plussaa:
Helppo pelattavuus
Yksinkertaiset ja loogiset puzzlet

Miinusta:
Grafiikka
Äänet ja musiikki
Pelin yksinkertaisuus

Pisteet 6/10

Thundercatin lyhyt arvio pelistä
Kaikkia Hugo pelejä on tullut joskus pienempänä pelattua mutta mitään en silloin läpi asti päässyt johtuen siitä etten vielä englantia niin kauhean hyvin osannut eikä ole nyt lähiaikoina tullut näitä pelattua. Rupesi kyllä hieman tekemään mieli näitä pitkästä aikaa pelata kun luki arvostelun, jospa ne nyt pääsisin läpi :D Mutta en nyt osaa arvosanaa antaa kun en ole koskaan läpi asti mennyt ja viime pelikerrasta on jo aikaa. Niin ja meinasin ihan unohtaa, Hugo pelit on oikein myynnissäkin pelin sivuilla eli täällä!

I have no mouth, and I must scream arvostelu

Tämä peli oli minulle uusi tuttavuus jonka vasta eilen pelasin läpi, mutta oikein mieluisa sellainen. I have no mouth, and i must scream on vuonna 1995 Cyberdreams peli yhtiön julkaisema peli joka perustuu Harlan Ellisonin samannimiseen lyhyt tarinaan joka sai palkintoja ja ylistystä aikoinaan ilmestyessään kirjana. Pelin tarinaa on hieman muunneltu alkuperäisestä mutta ilmeisesti kuitenkin alkuperäisen tarinan kirjailijan tahtojen mukaan koska hän on ollut tämän pelin tekemisessä mukana itsekin suuresti mm. antamalla äänensä pelin AM tietokoneelle.

Tarina sijoittuu yli sata vuotta jälkeen lähes täydellisen ihmis elämän tuhon jälkeen. Kylmä sota on johtanut maailman sotaan joka taisteltiin lähinnä Kiinan Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä. Sodan edetessä jokainen kolmesta valtiosta luo super-tietokoneen joka pystyy ajamaan sotaa tehokkaammin kuin ihmiset. Jokaista konetta kutsutaan nimellä "AM", joka alunperin tarkoitti "Allied Mastercomputer" mutta jota myöhemmin kutsuttiin "Adaptive Manipulator" nimellä. Eräänä päivänä yksi kolmesta tietokoneesta saa itse-tietouden, ja ottaa kaksi muutakin konetta haltuunsa, täten ottaen hallinnan koko sodasta. Kone ei pidä uudesta itse-tietoudestaan ja syyttää siitä luojiaan ja rupeaa vihaamaan kaikkia maailman ihmisiä ja tuhoaa kaikki maailman ihmiset paitsi viisi joille hän onnistuu luomaan ikuisen elämän jotta voisi kiduttaa heitä ikuisuuden. Pelin alkamis hetkellä AM on kiduttanut näitä viittä ihmistä 109 vuotta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Jokaisella AM:n kidnappaamalla ihmisellä on jokin suuri trauma tai synti aikaisemmasta elämästään, näitä heikkouksia hyödyntämällä AM on luonut pelin jolla hän yrittää saada murskattua heidän elinvoimansa. Pärjätäkseen pelissä, pelaajan on tehtävä eettisiä valintoja osoittaakseen AM:lle että ihmiset ovat parempia kuin koneet koska heillä on ominaisuus antaa anteeksi itselleen.

Pelin alussa 5 hahmoa seisoo vihan muurin edessä jossa AM kysyy kuka haluaa pelata peliäni. Sen jälkeen pelaaja voi valita kenellä aloittaa pelin. Kaikilla hahmoilla on kuitenkin pelattava heidän skenaarionsa läpi jonka jälkeen vasta päästään ns. loppukohtaamiseen. Tästä pelistä tekee mielenkiintoisen ja erilaisen erittäin hyvin kirjoitettu juoni, harvinaisen syvälliset hahmot, sekä mielenkiintoiset puzzlet joissa pelaaja joutuu ratkomaan eettisiä pulmia ja tunnepitoisia kysymyksiä kuten mm. hulluksi tulemisen pelkoa, itsekkyyttä, raiskauksia, rasismia, paranoiaa, kansanmurhaa ja muita ihmismielen synkkiä sisältöjä jotka meissä jokaisessa piilee. Tämä on myös sillä tavalla erilainen peli että tässä ei periaatteessa voi voittaa vaan voi hävitä eri tavalla, on tapoja hävitä sankarillisesti, loistokkaasti ja ihmisyyden huipulla -- jos pelaaja toimii hyvin. On myös tapoja hävitä häpeällisesti, itsekkäästi, pelkurimaisesti tai pelokkaasti. Voi kuolla yksin, ja kauhuissaan. Tai tulla kidutetuksi ikuisesti.

Pelin hahmoina on 4 miestä ja yksi nainen.
Gorrister: potee syyllisyyttä vaimonsa ajamisesta hullujenhuoneelle ja tahtoo hahmoista kaikkein eniten itsemurhaa.
Benny: Tekee mitä tahansa näyttääkseen hyvältä, jopa muiden kustannuksella. AM on leikellyt hänet ulkonäöllisesti muistuttamaan apinaa. Pelissä Bennyllä on vaimo mutta kirjassa Benny on homoseksuaali, lisäksi kirjassa AM on myös muuntanut Bennyn peniksen suurikokoiseksi jonka takia Ellen kirjassa mieluiten harrastaa seksiä hänen kanssaan.
Nimdok: On entinen Natsitohtori joka työskenteli aikoinaan toisen maailmansodan vankileireillä pahamaineisen natsitohtori Mengelen alaisuudessa, murhaten tuhansia juutalasia.
Ellen: on porukan ainoa nainen joka pelkää jostain syystä äärettömän paljon keltaista. Kirjassa AM muunti Ellenin mielen siten että hänestä tuli porukan vapaaehtoinen naishuora, pelissä tätä ei tosin tapahdu tai ainakaan mainita.
Ted: on huijari joka sai valkoiset rikkaat ihmiset uskomaan että hän itsekin oli rikas.

Pelin grafiikka on ollut vuonna 1995 ilmestyessään hienoa ja ei se nyt mitenkään rumalta nyttenkään näytä, hyvin peliin sopii. Käyttöliittymä on Lucasartsin vanhoista seikkailupeleista (kuten Monkey Island) tuttu.Peliä ohjataan hiiren vasenta näppäintä klikkailemalla. Alhaalla vasemmalla on hahmon pään kuva (eli siis "henkinen mittari") sekä vaihtoehdot mitä tehdä ja tässä pelissä ne ovat mm. puhu, kävele, ota, käytä, niele, työnnä jne. ja alhaalla oikealla näkyvät kerätyt tavarat sekä vinkki kirja minkä käyttäminen kuluttaa pelattavan hahmon "henkistä mittaria". Tämä henkinen mittari siis toimii siten että aina kun teet jotain hyvää niin siinä väri muuttuu mustasta koko ajan kirkkaamman vihreämmäksi ja lopulta valkoiseksi jos kaikki menee täysin oikein. Mikäli taas tekee moraalisesti kysenalaisia tekoja kuten vaikkapa tappaa jonkun taikka jotain mikä saa hahmon masentumaan niin väri muuttuu takaisin askel askeleelta tummemmaksi. Lisäksi "hyvän" ja "huonon" teon huomaa siitä että hahmon päänkuva joko hymyilee tai näyttää säikähtäneeltä. Teoilla on vaikutusta mm. loppuratkaisun suhteen, pelissä kun on useita loppuratkaisuja. Keskustelut käydään seikkailupeleistä tuttuun tapaan monivalinta ruudusta mistä valitaan useista tekstin pätkistä itseä miellyttävä jonka hahmot sitten turisevat toisilleen.

Pelin ääninäyttely on hyvää ja erityisesti vaikutuksen tekee itse teoksen kirjoittaja Harlan Ellison, sekavan AM tietokoneen äänenä. Välillä hän tekee jopa niin vaikuttavaa työtä että mielessä käy onkohan Ellisonilla itsellään muutama ruuvi päästä löysällä. Myös pelattavien hahmojen äänet toimivat hyvin. Ainoastaan ehkä Ellenin ääni kuulostaa hieman ylinäytellyltä mutta eipä se nyt kauheasti haitannutkaan. Muu äänimailma on myös ihan toimivaa, ei mitään negatiivista sanottavaa ainakaan tule mieleen ja pelin midi musiikkikin ajaa asiansa vaikkei mitenkään mieleenpainuvaa olekaan vaikka säveltäjä John Ottman on nykyään tehnyt sävellyksiä mm. sellaisiin elokuviin kuin X-Men2.

No mitenkäs sitten puzzlet? No täytyy sanoa että vaikka ne ovatkin mielenkiintoisia niin niissä on vikansa. Esimerkiksi aluksi pelaaja saattaa pelata onnellisena peliä eteenpäin kokeilemalla monenlaisia juttuja mutta vasta myöhemmin älyää että jaahas mikäs tuo tuollainen vihreä väri tuolla hahmon pään takana on, mikä kirkastuu välillä. Ehkä jossain vaiheessa sitten älytään että sehän näyttää milloin tehdään asioita "oikein" ja milloin ei. Tämän älyttyään pelaaja todennäköisesti joko omasta tahdostaan tai pelin jumiutumisen takia joutuu aloittamaan alusta. No ei siinä vielä kaikki, pelissä kun täytyy välillä tehdä joitakin asioita oikeassa järjestyksessä ja jos on jäänyt huomaamatta joku asia kentän puolivälistä niin lopussa huomataankin että eihän tämä nyt mennytkään oikein ja taas aletaan alusta. Näin siis pelaaja joutuu pelailemaan pelin kenttiä pahimmillaan monta kertaa uudestaan ennenkuin älytään missä meni vikaan. Rasittavaa on myös jos jotain esinettä ei voi ottaa tai nähdä ennekuin on tehnyt tietyn asian aiemmin. Muuten puzzlet ovat kyllä mielenkiintoisia siinäkin mielessä että pelaajan pitää tosiaan tehdä monenlaisia moraalisia valintoja.

Peli on myös valtavan buginen. Peli saattaa kadottaa hahmoja tai tallennuksia. Peli saattaa myös kaatua tai jumiutua. Itse pelasin peliä ScummVM ohjelmaa apuna käyttäen ja kohdalleni osui vain muutama grafiikkabugi, yksi kaatuminen ja yksi jumiutuminen mutta netistä lukemieni juttujen perusteella myös mm. tallennusten katoaminen on mahdollista.

Kaikenkaikkiaan peli on kuitenkin kelpo viihdettä vikoineenkin. Jo pelkkä tarinan laatu ja pelin tunnelma sai minut liimaantumaan tietokonetuoliin ja pelaamaan peli läpi. Ehkä tämä olisi paremmin elokuvana toiminut mutta hyvä se näinkin on. Mielenkiintokin heräsi kirjaa ja kirjailijaa kohtaan, Harlan Ellison on kirjoittanut lukuisten kirjojen lisäksi myös alkuperäiseen star trekiin jakson sekä moniin muihin sarjoihin sekä toiminut Babylon 5 sarjassa tärkeänä avustaja.
Jos pelin löydät alekopasta niin suosittelen ostamaan ja yksi paikka mistä tämä peli pitäisi saada tilaamalla on itse Harlan Ellisonin kotisivu. Pelin saa toiminmaan nykykoneissa ainakin ScummVM ohjelmaa apuna käyttäen.

Hyvää:
Loistava tarina
Mielenkiintoiset hahmot
Ääninäyttely (varsinkin AM)
Tunnelma

Huonoa:
Välillä erittäin turhauttavat puzzlet
Buginen

Pisteet: 7+/10

Toonstruck arvostelu

Toonstruck on vuonna 1996 Virgin interactiven julkaisema ja Burst studiosin kehittämä seikkailupeli. Veikkaan että kovinkaan moni ei ole tästä pelistä kuullut, mikä on sääli. Peli sai kyllä hyviä arvosteluja mutta ei noussut mitenkään kuuluisaksi peliksi kuten vaikkapa Monkey Island ja jäi muutenkin jotenkin aliarvostetuksi peliksi. Hetki sitten sain myös tietää että alkuperäinen Toonstruck oli vain puolikas peli, koska pelin beta vaiheessa se päätettiin laittaa keskeltä poikki ja tehdä kahdeksi peliksi. Jatko-osa ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt mutta joitakin kuvia löytyy vielä entisen animoijan kotisivulta.

Juoni oli kerrottu niin hyvin wikipedian sivulla joten lainaan tämän sieltä lähes suoraan (muutamin muokkauksin): Peli alkaa siitä kun Christopher Lloydin näyttelemä Drew Blank Drew Blanc on Fluffy Fluffy Bun Bun Show -animaatiosarjan alkuperäinen luoja ja animaattori. Sarja on saavuttanut suuren suosion, mutta siinä esiintyvät söpöt, puhuvat jänishahmot ällöttävät häntä. Blancin itsensä arvostama luomus, Flux Wildly, sarkastinen ja näsäviisas purppura olento(jonka ääninäyttelijänä toimii Homer Simpsonin ääni Dan Castellaneta), ei ole hänen yrityksistään huolimatta saanut omaa ohjelmaansa. Blancin pomo, Sam Schmaltz(Ben Stein), antaa hänelle tehtävän kehittää yhtiön menestyssarjaan uuden hahmon seuraavaan aamuun mennessä. Masentunut ja äkillisestä luovuuskatkosta kärsivä taiteilija kuitenkin nukahtaa pian työnsä ääreen. Hän herää varhain aamulla ja huomaa televisionsa olevan päällä, ja Fluffy Fluffy Bun Bun Show:n alkavan. Yhtäkkiä Blanc siirtyy kaksiulotteiseen piirrosmaailmaan, jossa asustavat hänen omat luomuksensa. Pian hän tapaa sekä Flux Wildlyn että Fluffyn, ja huomaa tämän kuvitteellisen paratiisin olevan muuttumassa turmelluksi uuden, ilkeän hahmon Nefariouksen (ääninäyttelijänä monista elokuvista tuttu Tim Curry) toimesta, joka käyttää aseenaan sädettä, joka muutta sekä lempeän lapsekkaat maisemat että piirroshahmot synkiksi, kieroiksi versioiksi itsestään. Blanc saa yhdessä Fluxin kanssa kuninkaalta (ääninäyttelijä David Ogden Stiers ) tehtäväkseen etsiä ja pysäyttää tämän ilkimyksen, ja palauttaa rauhan ja harmonian maahan. Vastineeksi hän saa turvallisen paluumatkan takaisin omaan maailmaansa. Matkalla hän tapaa homomaisen variksen pelättimen, S&M:stä pitävän lampaan ja lehmän, kieron pelihallia ylläpitävän mustekalan (ääninäyttelijänä legendaarinen Dom Deluise) sekä monia muita outoja hahmoja.

Pelin grafiikka yhdistää piirretyn maailman ja Christopher Lloydin näyttelemän ihmis hahmon yhteen, hieman samaan tyyliin kuin elokuvassa Kuka viritti ansan Roger Rabbit. Ja tämä grafiikka toimii kyllä moitteettomasti vielä tänä päivänäkin ja on todella kauniin näköistä, välillä tuntuu kuin katselisi piirrettyä. Lisäksi musiikki on aivan mahtavaa tässä pelissä, jo alkuvalikon mieleenpainuva tunnari saa sinut haluamaan pelaamaan tätä peliä. Eikä ääninäyttelykään ole heikkolenkki sillä mukana on monia kuuluisuuksia kuten Dan Castellaneta ja Dom Deluise sekä muita alan ammattilaisa joten ääninäyttely on varmasti huippuluokkaa. Äänitehosteet ovat myöskin peliinsopivia eli piirroselokuvista tuttuja hassuja ääniä.

Itse peliä pelataan yksinkertaisella osoita ja klikkaa tyylillä jossa hiiren vasenta näppäintä painamalla tehdään kaikki hommat, ikoni vaihtuu aina sitä mukaan mitä voi tehdä, esimerkiksi suuksi jos voi puhua, kädeksi jos voi ottaa jotain tai nuoleksi jos pääsee liikkumaan jonnekin toiseen huoneeseen. Tämä toimii kyllä tässä pelissä ihan hyvin eikä peli ainakaan liian helppo ole. Puzzlet vaativat välillä hieman piirrettymäistä ajattelua mutta ovat kaikenkaikkiaan toimivia ja ennenkaikkea hauskoja. Yksi esimerkki voisi olla vaikka kun pelissä tavataan eräs parivaljakko jotka esittelevät monenlaisia pilatarvikkeita ja kun pyydät heitä näyttämään yhden eräänlaisen pilailunyrkin toimintaa niin kun he ovat sen esitelleet toinen heistä jää maahan makaamaan ja piirretty tyyliin hänen päänsä yläpuolelle jää heilumaan tähtiä, no ne saat tietysti poimittua siitä itsellesi ja myöhemmin käytettyä eräässä laitteessa.

Toonstruckissa on se huonopuoli nykyään että se on yksi vaikeimmista peleistä saada toimimaan nykykoneissa moitteettomasti. Mutta ilokseni löysin ohjeen jota noudattamalla sain kuin sainkin Toonstruckini toimimaan. Tämä ohje löytyy täältä! Tosin itselläni on Windows XP joten en tiedä onko Vistassa enää mitään mahdollisuutta sitä saada toimimaan.
Jos nyt jotain moittimista pitää etsiä tästä pelistä niin vaikka pienenä meni kauan aikaa päästä tämä peli läpi niin nykyään tämä peli onkin aika lyhyt ja ehkä pelin maailma ja juoni ei kaikkia kiinnosta mutta itseeni se kyllä upposi. Tämä oli ensimmäinen tietokone peli minkä aikoinaan ostin ja hetki sitten kun pelasin sen niin kyllä siitä ihan yhtä paljon ellen jopa enemmänkin nautin. Peli sopii niin lapsille kuin aikuisillekin ja jos satut sen jossain myynnissä näkevän niin osta ihmeessä, teit todellisen löydön jos tämän jostain löysit.

Hyvää:
Mielnkiintoinen ja hauska juoni
Huumori
Mahtava Musiikki
Kaunis grafiikka
Ääninäyttely

Huonoa:
Lyhyehkö
Jatko-osa ei koskaan ilmestynyt

Pisteet: 10/10

Legend Of Kyrandia arvostelu

Jokainen pelejä pelannut tietää todennäköisesti strategia pelit Command&Conquer ja Dune tai roolipelisarja Lands of loren jotka loi vuonna 2003 EA:n ostama Westwood niminen pelifirma, mutta Westwood teki aikoinaan myös muutaman seikkailupelin ja niistä arvosteltavana on nyt The Legend of Kyrandia niminen vuonna 1992 julkaistu fantasia seikkailupeli (myöhemmin julkaistu myös nimellä The Legend of Kyrandia book one: Fables&Fiends). Peli on ensimmäinen osa trilogiaa jonka jatko-osat ovat Hand of fate ja Revenge of Malcolm. Jokaisessa osassa pelattavana päähahmona on eri henkilö, ensimmäisessä on Nuori sankari Brandon, toisessa naispuolinen mystikko Zanthia ja kolmannessa osassa ilkeä klovni Malcolm joka on aiemmissa osissa ollut pääpahis.

Tarina alkaa siitä kun Kyrandia nimisessä fantasia maassa Kuningas Williamin ja hänen vaimonsa murhaa ilkeä taikavoimia omaava klovni Malcolm. Kuninkaan poika Brandon on piilotettu Kyrandian metsiin jossa hänet on kasvattanut pojanpoikanaan kuninkaan neuvonantaja Kallak. Malcolm pakenee vankilasta ja saa haltuunsa maanvoimat omaavan mystisen kiven. Malcolm pitää hauskaa tuhoten Kyrandiaa ja löytää lopulta Kallakin muuttaen tämän kiveksi. Brandon lähtee etsimään keinoa voittaa Malcolm ja samalla saa tietää olevansa prinssi jonka jälkeen hän haluaa kostaa vanhepiensa kuoleman ja pelastaa Kyrandian sekä kasvatti isänsä.

Legend of Kyrandia on todella hieno graafisesti, ajatellen sitä milloin se on julkaistu. Tämä peli varmasti todistaa että ei tarvitse olla 3D grafiikkaa hyödyntävä peli ja silti pudottaa silmät päästä grafiikallaan. Musiikki on midiä mutta hyvää ja tunnelmaan sopivaa eikä ääninäyttelijöissäkään ole valittamista. Peli alunperin julkaistiin ilman ääninäyttelyä disketeillä mutta hieman myöhemmin julkaistiin myös CD-versio missä on puheet. Pelin teksti on kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettua että kyllä sitä lukee vaikkei ääntä olisikaan, itseasiassa vasta hetki sitten sain käsiini puheversion tästä pelistä, aikaisemmin olin pelannut tätä pelkästään teksteillä.

Itse peliä pelataan hiiren vasenta nappia klikkailemalla, erittäin yksinkertaista mutta eipä tuo nyt kauheasti haittaakaan, hiirellä klikkaamalla tehdään kaikki asiat tässä pelissä kuten puhuminen, liikkuminen ja tavaroiden kerääminen/käyttäminen. Tavara valikko ei mikään suuri ole vaan siihen mahtuu 10 tavaraa kerrallaan ja muut täytyy jättää taakse, ne ei kuitenkaan sieltä onneksi mihinkään häviä vaan löytyy myöhemminkin mutta välillä on ärsyttävää kun ei tiedä mikä pitäis ottaa mukaan ja mikä jättää taakse jolloin joutuu sitten kävelemään edestakaisin jos on jättänyt jotain tärkeää taakse. Lisäksi Brandon saa pelin alkuvaiheessa mukaansa medaljongin missä on neljä kiveä, pelin edetessä kiviin saa eloa ja silloin niitä voi käyttää jollain tavalla, esim. keltainen kivi parantaa. Pelin puzzlejen vaikeusaste vaihtelee laidasta laitaan ja välillä on todella helppoja kun taas välillä todella monimutkaisia. Muutama ärsyttävä erehdys ja yritys puzzlekin on mukana joissa voi joutua esim. erehdyksen jälkeen etsimään jotkin tavarat uudestaan joka on todella ärsyttävää esim. eräässä puzzlessa pitää tehdä taikajuomaa ja mikäli ei keksi heti oikeita yhdistelmiä joutuu keräämään uudestaan tarvittavat tavarat ja tulla kokeilemaan uudestaan ja sen jälkeen taikajuomat pitää yhdistää ja jos ei heti yhdistä niitä oikein joutuu taas keräämään ja valmistamaan. Pelin ärsyttävin puzzle on kuitenkin valtava pimeä labyrintti kaivos mistä pitää löytää oikeat tavarat ja pysyä hengissä pitämällä kaivokset valaistuina eräänlaisilla "valomarjoilla" ja päästä vielä pihallekin, tässä kohtaa varmasti monella menee hermo ja jotkut saattavat luovuttaakin. Ensimmäisellä kerralla tuli kyllä ihan itse pelattua se kaivos läpi mutta nyt lähiaikoina kun pelasin niin katsoin suosiolla läpipeluu ohjeen kun oli sen verran huonot muistot viime kerrasta. Pelin kentät ovat muutenkin välillä pieniä labyrinttejä kun monesti seikkaillaan metsässä ja ilman karttaa siellä eksyy helposti. Lisäksi pelissä on muutama äkkikuolemakin, ei mitään Sierran Kings Questien ym. tasoista missä kuolee joka välissä mutta kannattaa kuitenkin silloin tällöin tallentaa tai saattaa muutama ärrä lentää suusta kun monta tuntia peliä menee hukkaan yllättävän kuoleman jälkeen. Kyllähän ne välillä naurattavatkin kun Brandon kuolee jollain hieman "huvittavallakin" tavalla.

Vikoineenkin Legend of Kyrandia on hyvä peli josta tulee mieleen hieman Sierran King's Quest sarja ja voinkin suositella sitä kaikille seikkailupeleistä, fantasiasta tai vaikkapa Kings Quest sarjan peleistä pitäville, itseasiassa hauskasti joissakin pelin kansissa lukee että pelillä ei ole mitään tekemistä Sierran tai King's Quest sarjan kanssa, en tiedä miksi. Peliä on varmasti vaikea löytää mistään ilman warettamista mutta mikäli jostain onnistut tämän saamaan niin varmasti kannattaa ostaa. Tämän ykkös osan saa toimimaan uusissa koneissa ScummVM ohjelmalla.

Hyvää:
Grafiikka
Käsikirjoitus
Musiikki

Huonoa:
Muutama ärsyttävä puzzle
Labyrinteissä hortoilu

Pisteet 8/10

Discworld Noir arvostelu

Tällä kertaa arvosteltava vuonna 1999 julkaistu Discworld Noir on Discworld pelisarjan tähän mennessä viimeisin osa eli kolmas ja se on julkaistu sekä pc:lle että Playstation 1:lle. Mutta itse peli on kuitenkin enemmänkin spinoff. Alkuperäiset Discworld 1 ja 2 (arvostellaan tulevaisuudessa) perustuivat Brittiläisen Terry Pratchettin kuuluisiin Discworld kirjoihin ja niiden yhteen päähahmoista eli kömpelöön taikuri Rincewindiin ja hänen kävelevään matkalaukkuunsa ja pelien sekä kirjojenkin huumori on ainakin omasta mielestäni (ilmeisesti myös monien muidenkin mielestä suosion perusteella) mahtavaa, jos sitä pitäisi jotenkin kuvailla niin sanoisin että se on brittiläistä huumoria josta tulee mieleen esimerkiksi Monty Python (itseasiassa 1 ja 2:ssa pelissä päähahmon äänenä toimii Monty Python mies Eric Idle ja ainakin kakkososa sisältää jonkin verran viittauksia Monty Pythoniin), tämä ei tietystikään ehkä kaikkiin pure mutta itse pidän brittihuumorista. Ympäristönä toimii perusfantasiamaailman tyyppinen kääpiöineen, taikureineen, lohikäärmeineen ja peikkoineen jne. mutta se on kuitenkin samalla täysin omaperäinen, Kiekkomaailma (Discworld) niminen maailma joka on pizzan kaltainen (ilman anjovista), sitä kannattelee selässään neljä elefanttia jotka seisovat pitkin avaruutta matkaavan suuren tähtikilpikonnan Suuren Kaksosen (Great A'Tuin) kuoren päällä. Suuren Kaksosen sukupuoli on tuntematon mutta sitä on spekuloitu paljon Kiekkomaailman suurten tiedemiesten keskuudessa ja yksi kuuluisa teoria on että hän matkustaa synnyinpaikaltaan kohti lisääntymis aikaa (Time of Mating) jonne kaikki tähdet taivaalta (kilpikonnien kannattalemina) kokoontuisivat lyhelle mutta kiihkeälle lisääntymishetkelle ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Siitä tulisesta yhtenäistymisestä syntyisi uusia kilpikonnia kantamaan maailmojen osia, tätä kutsuttiin myös iso pamaus (Big Bang) teoriaksi. Kiekkomaailmaa kiertää yksi pieni aurinko ja kuu. Kiekkomaailman voimakkaan magian vaikutuksen takia siellä on paljon outoja olentoja sekä velhoja joilla on jopa oma velhoyliopistonsa nimeltään näkymätön yliopisto (unseen university) joka sijaitsee Kiekkomaailman pääkaupungissa Ankh Morporkissa.

Discworld Noirissa on paljon uusia kirjoissa esiintymättömiä paikkoja ja henkilöitä mutta pelin tapahtumapaikkana on kuitenkin Ankh Morporkin kaupunki joka on suunnilleen samanlainen kuin kirjoissa, ja silloin tällöin vastaan tulee myös tuttuja hahmoja ja paikkoja. Ankh Morpork on synkkä ja sateinen kaupunki jonka läpi kulkee Kiekkomaailman saastunein ja haisevin joki River Ankh, sen päällä kuulemma pystyy jopa kävelemään.

Pelin tunnelmaa on pelin nimen mukainen eli film noir. Kaupunki on sateinen, synkkä ja outo murha-aalto terrorisoi katuja mutta pelin tunnistaa kuitenkin Discworld kirjojen ja pelien sukulaiseksi kun vastaan tulee kirveitä heiluttelevia kääpiöitä, peikkoja, taikureita ja muita outoja olentoja sekä erityisesti jokaisessa kirjassa esiintyvä sympaattinen kuolema joka on minun lempihahmojani Discworld kirjoissa, tässä pelissä sillä on tosin lyhyt rooli. Päähahmona toimii yksityisetsivä Lewton joka on rahahuolien takia lähiaikoina ottanut vastaan mitä tahansa töitä jos on saanut niitäkään. Eräänä pimeänä sateisena iltana toimistoon astelee kuitenkin kaunis nainen nimeltä Carlotta joka pyytää Lewtonia etsimään erään kadonneen henkilön hyvää maksua vastaan ja rahalle tosiaan olisi nyt käyttöä joten Lewton ottaa tehtävän vastaan. Paljastamatta liikaa juonesta se kuitenkin paisuu suureksi ja mukaan tulee hieman yliluonnollisia voimiakin. Discworld Noir on kirjoihin ja aikaisempiin peleihin verrattuna aika paljon vakavahenkisempi teos, vaikka samanlaista huumoria viljelläänkin paljon myös tässä ja pelissä parodioidaan mm. Casablanca elokuvaa. Vakavuus ei kuitenkaan ole ongelma vaan toimii erinomaisesti tässä pelissä ja tukee erinomaista juonta hyvin. Pelin taustamusiikkina toimii film noir elokuvista tutun tyylinen jazz joka sopii peliin kuin nenä päähän ja jää soimaan mieliin pelin pelaamisen jälkeenkin. Ääninäyttely on yleisesti hyvää vaikka joitakin huonohkojakin on eksynyt joukkoon, mutta itse tärkein eli pelattavan hahmon Lewtonin ääni on sopivan melankolinen ja matala vanhanajan yksityisetsivän tyyppinen. Sitä kuulekin pelissä paljon koska film noirille uskolliseen tyyliin Lewton selostaa tapahtumia taustalla aina silloin tällöin. Pelin grafiikka on nykypäivän standardeilla vanhentunutta ja animaatio jäykähköä mutta siihen tottuu eikä se itseäni oikeastaan missään vaiheessa haitannut koska se on kuitenkin pelin tunnelmaan sopivaa ja toimivaa. Hahmot ovat pelissä 3-ulotteisia ja taustat 2-ulotteisia, itselläni ei mitään ongelmia toimivuuden kanssa tullut mutta aina kun on kyse vanhasta pelistä ongelmia saattaa ilmetä, uskoisin kuitenkin että tällä hetkellä ainakin windows xp koneissa pelin pitäisi toimia.


Itse peliä pelataan hiirellä klikkailemalla, paikasta toiseen liikutaan valitsemalla paikka kartalta jonne ilmestyy aina uuden vinkin saatua uusia paikkoja, vasemmalla hiiren napilla Lewton kävelee paikasta toiseen, juttelee tai käyttää/ottaa esineitä. Hiiren oikealla napilla tulee esiin tavaravalikko ja muistiinpanovihko. Muistiinpanovihko onkin tärkeä tässä pelissä koska siihen Lewton kirjaa ylös tärkeitä johtolankoja joita voi sitten esimerkiksi kysellä muilta ihmisiltä. Puhuminen pelissä hoidetaan perinteisellä monivalinta ruudulla mutta tärkeintä on muistaa myös kysyä muistiinpanoihin merkatut asiat ja myös kerätyistä esineistä voi kysyä ihmisiltä tietoja. Tavaroiden käyttäminen taas toimii kuten kaikissa muissakin seikkailupeleissä eli niitä voi yhdistellä toisiinsa tavaravalikossa tai valikosta voi valita jonkin esineen jota sitten käyttää ympäristössä johonkin.
Toisin kuin aiemmissa peleissä, tässä on suurimmaksi osaksi suhteellisen loogisia puzzleja enkä niihin ainakaan itse yleensä jumittunut vaan jos jumituin johtui se usein siitä että en ollut kysynyt jotain joltain tai en ollut huomannut jotain tavaraa ottaa jostain. Aikaisemmissa peleissä myös puzzlet olivat tavara painoitteisia eli tehtävät ratkesivat esineitä yhdistelemällä/käyttämällä kun taas tässä pelissä puzzlet ovat enemmän muistiinpanojen kirjaamista ja vinkkien keräämistä hahmoilta, eli etsivänä toimimista. Pelin vaikeusaste oli minusta muutenkin ihan sopiva ja pituuttakin on riitti vaikka pelin loppumisen jälkeen olisinkin halunnut vielä lisää :)

Peli tulee 3 cd rompulla ja on nykyään ainakin suomessa aika harvinainen löytö. Jos kuitenkin näet jossain ale kopassa, kirpputorilla tai huutokaupassa tämän pelin niin suosittelen ostamaan, voin melkeinpä veikata että et tule katumaan. Suosittelen myös lämpimästi Terry Pratchettin kirjoja, varsinkin jos epäilyttää pidätkö tästä pelistä/sen huumorista. Kirjat ovat klassikkotasoa.

Hyvää:
Juoni
Tunnelma
Musiikki
Etsivänä toimiminen on hauskaa

Huonoa:
Muutama huonohko ääninäyttelijä
Jäykähköt animaatiot
Harvinainen löytää mistään :)

9+/10 pistettä